MUSTAT, PUNAISET JA VALKEAT PÄIVÄKIRJAT

Editoija Panu Johanssonin ajatuksia Ninni Korkalon teoksesta Black, Red, White Diaries (2018)

Satu Lumikista lienee nykyään kaikille tuttu, ainakin jossain muodossaan. Kun asiaan kuitenkin perehtyy, selviää äkkiä, että yhden tarinan sijaan Lumikin tarun voi pikemminkin määritellä löyhäksi kokoelmaksi useita keskenään erilaisia kertomuksia, joita yhdistävät muutamat yhteiset teemat. Yleisesti tunnetuin näistä sadun eri mukaelmista on varmaankin Disneyn maailmankuulu elokuvaversio vuodelta 1937. Yleisesti lähes yhtä tunnettua lienee myös se, että jo ennen Disneyn elokuvaa Grimmin veljekset olivat julkaisseet vuonna 1812 sadusta oman versionsa, jonka tapahtumat eroavat Disneyn versiosta jonkin verran. Todellisuudessa kertomus oli kuitenkin julkaistu erilaisissa muodoissa useaan kertaan jo ennen Grimmin veljeksiä [1] ja painettujen versioiden ohella sadusta on olemassa lukuisia erilaisia variaatioita ympäri maailmaa, myös Suomessa. [2] Esimerkiksi eräässä sadun täkäläisessä variaatiossa Lumikki mm. taistelee voittoisasti monipäisiä merikäärmeitä vastaan. [3]

Sneewittchen. Franz Jüttnerin kuvituskuva vuodelta 1905.
Kuva: Wikimedia Commons.

Niin ikään Lumikki on myös inspiroinut edelleen useita uudelleentulkintoja kirjallisuuden parissa [4], mutta ennen kaikkea hahmo tarinoineen on – kenties Disneyn elokuvan ansiosta – noussut myös maailmanlaajuisesti tunnistettavaksi populaarikulttuurin ikoniksi, jota toistetaan ja muokataan uudelleen ympäri maailmaa. [5] Niinpä ei ole lainkaan yllättävää, että Lumikki on ollut suosittu aihe myös nykytaiteen alueella. Suomalaiselle yleisölle tunnetuin esimerkki aiheesta on varmaakin Pilvi Takalan teos The Real Snow White (2009) mutta samalla tavoin Lumikki on innoittanut myös esim. maalauksia ja tanssiteoksia.

Lumikit seikkailevat maailmalla myös Ninni Korkalon teoksessa Black, Red, White Diaries (2018), mutta tulokulma aiheeseen on verrattuna esimerkiksi Takalan teokseen täysin toinen. Korkalo on itse kuvannut teostaan seuraavasti:

Toisella hiukset mustat kuin eebenpuu, toisella iho valkea kuin lumi. Toinen on kasvanut pienessä paperitehdaskunnassa Etelä-Karjalassa ja toinen Recifessä koillisbrasilialaisessa suurkaupungissa. Toinen on syntynyt tyttönä, toinen poikana. 20 vuotta myöhemmin henkilöt kohtaavat videoteoksessa.

Black, Red, White Diaries on noin kahdenkymmenenviiden minuutin mittainen kaksikanavainen videoinstallaatio, jossa kaksi videota on heijastettu näyttelytilan nurkkauksen vastakkaisille seinille vierekkäin. Teoksen ilmiasu jäljittelee videopäiväkirjaa eli vlogia ja ote on lajityypin mukaan “lifestylemainen”. Kuvan keskiössä on siis valtaosin suoraan kameralle puhuva ihminen ja suurin osa muustakin kuvamateriaalista seuraa luontevasti tätä linjaa. Kuvissa vilahtelee maisemia, konsertteja ja kaapattuja yksityiskohtia, kuin otteita päivittäisen päiväkirjan lehdiltä. Etenemistahti on verkkainen, muttei hidas. Muistiinmerkinnät ja muistelut seuraavat toisiaan ja luovat jatkuessaan ajan etenemisen tunnun.

Peter Zimmermann on oikeutetusti esittänyt, että myös päiväkirjateksti on aina ennen kaikkea fiktiota. Samalla hän on myös todennut, etteivät päiväkirjat lähtökohtaisesti ole kovinkaan kiinnostavia.[6] Onko näin? Voiko toisen muistoista välittää – tai omista, jos ne tuntuvat vierailta? Tähän kysymykseen Korkalon teos tarjoaa ilman muuta myönteisen vastauksen, sillä kuten Lapin Kansan Richard Kauttokin omassa arviossaan teoksesta toteaa, Lumikkien tunteet tuntuvat, katsomossa saakka.[7] Teoksen yksi keskeinen ansio lieneekin, että vaikka mukana on jo videoblogimaisen teosmuodon takia ilmiselvä poseerauksen elementti, mukaan on saatu myös eletyn elämän makua. Kertomusten tosi ja taru sekoittuvat kiehtovalla tavalla niin, ettei katsoja voi lopulta sanoa, mitä mikäkin on. Mikään ei kuitenkaan kuulosta pahviselta sepitteeltä. Ehkä kertomukset voivatkin olla totta ja tarua samaan aikaan? Korkalo on todennut itsekin, että otettu rooli mahdollistaa monien sellaisten aiheiden käsittelyn, johon ei ehkä omana itsenään tarttuisi. [8] Rooli on siis yhä rooli, mutta samalla myös jotain muuta. Samoin valmiit tarinat voivat parhaimmillaan auttaa tarinallistamaan ja luomaan uutta. Ne eivät siis vain sijoita elettyä ja koettua vanhoihin kaavoihin, vaan päinvastoin tarjoavat mahdollisuuksia hahmottaa ja sanoittaa jotain ennenkokematonta, jolla ei ehkä vielä ole nimeä.

Teos esillä 3H+K galleria Porissa lokakuussa 2018.
Kuva: Ninni Korkalo

Toinen teoksen keskeinen jännite muotoutuu siitä ristivalotuksesta, että portugalia puhuva Lumikki seikkailee pohjoisessa, maassa, joka voisi olla Suomi ja vastaavasti suomea puhuva Lumikki käyskentelee ympäristössä, joka sijaitsee selkeästi jossain kaukana etelässä. Tämä korostaa tarinan universaalia luonnetta entisestään. Kuten todettu, teoksen kaksikanavaisessa installaatioversiossa kaksi kuvaa on aseteltu näyttelytilan nurkkaan niin, että ne ovat toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Tämän voisi ajatella tuottavan vaikutelman jyrkästäkin vastakkainasettelusta, mutta käytännössä näin ei ole. Pikemminkin kyse on siitä, että teoksen eri kanavat heijastavat saman kolikon eri puolia, eri puolilla maailmaa rinnastaen maisemia, hahmoja, todellisuuksia ja tarinoita. Kuten Penttinen-Lampisuo on todennut, satuun peilautuvien elämäntarinoiden alla teos käsittelee myös ystävyyttä. Vaikka Lumikkien suhdetta ei selitetä mitenkään, se välittyy sanojen ja kuvakulmien takaa erityisen kauniina. [9] Lumikit nähdään yhdessä vain teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä kuvassa.

Teos on seuraavaksi esillä Taidekeskus Mältinrannassa Tampereella osana Lapin taiteilijaseuran näyttelyä 66 pohjoista ja 25 itäistä 20.4.-14.5.2019.

Lisätietoja näyttelystä täällä:

https://www.facebook.com/events/407302779833180/

VIITTEET:

  • [1] Niemi 2008, 3.
  • [2] Niemi 2008, 4.
  • [3] Niemi 2008, 4-5.
  • [4] Listoja Lumikki-sadusta ja sen hahmojen uudelleentulkinnoista löytyy esimerkiksi täältä ja täältä.
  • [5] Jos haluat hankkia Lumikki-asun vaikkapa Walmartista, valinnanvaraa löytyy. Valikoimasta löytyvät esimerkiksi Lumikin zombi– ja hipster-versiot.
  • [6] Zimmermann, 2015.
  • [7] Kautto, 2018.
  • [8] Paldanius, 2018.
  • [9] Penttinen-Lampisuo, 2018.

LÄHTEET:

  • Niemi, Anna: IHAN OIKEITA PRINSESSOJA -Satukonsertti porttina sadun ja musiikin maailmaan. Opinnäytetyö, Musiikin laitos, Esittävän musiikin suuntautumisvaihtoehto, Lahden Ammattikorkeakoulu, 2008.
  • Opinnäytetyön verkkoversio löytyy osoitteesta:
  • <https://www.theseus.fi/handle/10024/11723>
  • Penttinen-Lampisuo, Tuuli: Lumikit oluella: Galleria 3h+k:n näyttelyt käsittelevät ystävyyden kauneutta ja ihmissuhteiden sekavuutta. Satakuunan Kansa 29.10.2018.
  • Artikkelin verkkoversio löytyy osoitteesta:
  • <https://www.satakunnankansa.fi/a/201276815>

Video Prima – meditaidenäytös Korundissa 30.3.2019

VIDEO PRIMA levittäytyy Korundiin mediataiteella 30.3.2019 klo 17:00 -20:00.
Ilta jatkuu Arttu Niemisen Awareness- teoksen ensi-illassa Wiljamissa 22:00.

Pohjoinen mediakulttuuriyhdistys Magneetti järjestää yhteistyössä Rovaniemen taidemuseon, Rovaniemen kulttuuritoimen ja Flatlight Creative Housen kanssa Video Prima -mediataidetapahtuman, jonka kolme mediataidenäytöstä ja -installaatioita esittelevät Rovaniemellä ennennäkemättömiä teoksia.

Video Prima liittyy Rovaniemen taidemuseon Prima Vista- näyttelyyn, jossa esillä on uutuuksia Jenny ja Antti Wihurin kokoelmista. Suuri osa tapahtuman mediataideteoksista on esillä Rovaniemellä ensimmäistä kertaa. Näytösten jälkeen mediataiteen parissa jatketaan Musta Kissa -kuppilassa. Illan päättää Arttu Niemisen uuden teoksen AWARENESS ensi-ilta Wiljamissa.

Video Prima käynnistää vuosittaisten mediataidetapahtumien sarjan, jolla pyritään saamaan mediataiteelle lisää näkyvyyttä museotilassa ja taidekokoelmissa. Tapahtumissa nostetaan esille valtakunnallisesti ja kansainvälisesti tunnettuja taiteilijoita, unohdettuja helmiä sekä nuoria ja lappilaisia taiteilijoita.
Video Prima esittää kolme 45 minuutin mittaista näytöstä, jotka alkavat tasatunnein klo 17 alkaen. Näytökset juontaa mediataiteilija Panu Johansson, joka herättelee ajatuksia teoksista ja avaa niiden taustaa. Näytökset koostuvat Rovaniemen taidemuseon Wihurin rahaston ja Suomen kulttuurirahaston Lapin rahaston kokoelmista ja suomalaisen mediataiteen levityskeskus AV-Arkin kokoelmista sekä mediataideyhdistys Magneetin pohjoisen taiteilijoiden teoksista.

THE ENDLESS DEPTH OF TEXTURE: SOME NOTIONS ON THE MUSICAL PERFORMANCES AT THE 2019 INVERSIA FESTIVAL

In the following writing I try to present shortly a few artists whose performance particularly struck my attention during the wonderful Inversia Festival at Murmansk this year. This is by no means a top list or anything like that. For example, the airy songwriter/electronic hybrid tunes of Synecdoche Montauk (from Thursday) or the intense electronic set of SØS Gunver Ryberg (from Saturday) would definitely deserve a writing of their own. However, I would like to concentrate here on the musical program that was heard on Friday the 8th at The Club Manila and pick up a few artists who performed there. I think this night was in many ways a perfect example of clever programming, where most of the artists somehow represented different variations of a common theme. Through this, the whole night somehow became more or less one enormous setlist, where similar elements were reiterated with different kind of approaches. Perhaps some of the key concepts in opening the night could be minimal foregrounds and the vast contents lurking just behind them. Other common themes probably were slowly expanding aural images, the ever-evolving and dissolving structures from silence.

The second performer of the night was Russian Alexander Medvedev. Quoting the program he performed “an algorithmic installation” and thus was in charge both the audio and the visuals of the set. What we heard and saw could be described as majestic: massive electronic ambiences intersecting, sometimes even crashing, and eventually vanishing behind each other. The music represented certainly a movement of enormous masses, but not without sensibility. No matter how grand, one could always sense the presence of the author and his affections in the material. That is: this was minimalistic music of large surfaces, but not without feelings and personal touch. The visuals accompanied the music with similar language: large bursts of strong colours, full of contrast varied from the planetary nebulas to abstract shapes and thereby formed a consistent counterpart for the musical flow throughout the whole performance.

(pics by Tomi Knuutila)

The Swedish artist Lisa Stenberg had a challenging slot later on in the evening playing right after the energetic performance of Sturle Dagsland, but I think she pulled it off magnificently well. I guess her music could be described in a similar fashion than Medvedev’s. With a quick listen one could say that it does not contain much rhythm nor melodies – but leaving it there would be a huge injustice. Because what I sensed in her music was above all huge, huge amount of emotion and beauty. I suppose I could even say without any exaggeration that I simply loved it. She gave solid performance where different kind of electronic structures and drones slowly faded in, evolved, blended with each other and then gently disappeared to where they came from. The textures, timbres and colours were well thought and created a coherent whole. The pulsating waves, the swashes of sounds and the reflections of echoes were yet topped with delicate melancholic minor key harmonies, which gave the music a wistful and touching tone. This set was the personal highlight of whole festival for me and I highly recommend anyone checking out her music!

https://lisastenberg.com/

The night was wrapped up with Norwegian Alexander Rishaug performing under the alias Rudow. He performed a tight set of first-rate minimal techno with a strong dub vibe in the style of Basic Channel and Rhythm & Sound. Once again, equally important to the actual sounds was the vast space between them. During the set you could almost feel the void take you somewhere distant and beyond – maybe somewhere between galactic radio noise and remote reverberations of the big bang? Spare rhythmical elements and robust bass created a sturdy bottom, on top of which huge elements could collide and then calmly dissolve. Clicks, cracks and short instrumental stabs all soaked gigantic reverb and delay were an essential part of soundscape, partially sparse yet so completely full. It is exactly this paradox that so aptly underlined the theme of the whole night: the richness of the texture – and the texture alone.

http://www.arishaug.com

In addition to all the wonderful artists who performed at the festival I would like to thank Mr. Oleg Khadartsev for putting up such a carefully planned and thought provoking musical program. For me the Friday night at Manila was a delightful experience where different musical acts created almost seamlessly something new, that simply became more than just a sum of its parts.

Inversia 2019 revisited…

By un-public request, here are again some Insta photo sets from Inversia 2019, days 1, 2 and 3. Hard to remember which is which, my brain is a square-wave mashed-up pixel mess after the festival.

Inversia day 1 part 2

Thursday was the official opening day of the festival. We joined the opening concert but had to skip the film screening. Aetheric electronic music with live vocals by Синекдоха Монток is always a pleasure to meet. Kim Myhr & Christian Wallumrød brought in some historical sounding noise brut elements to the evening. The visuals by Даря Бескорсая were beautifully designed and thought out.